Siviili- ja sotahulluuden historioista

Luin kirjan hulluuden historiasta. Olipahan opus! Petteri Pietikäisen tietokirja Hulluuden historia (2013, Gaudeamus) on varmasti kehunsa ja palkintonsa ansainnut. Se pursuaa yksityiskohtia, on kattava, hulluuden kiehtovasta aiheesta ja hyvin kirjoitettu, kliinisen dramaattinen.

Hulluus ja sen kanssa toimiminen käydään läpi antiikista nykypäivään läntisen maailman osalta – Suomi saa luonnollisesti omat synkähköt lukunsa. Hulluuden historia on osin lääketieteen, mutta suuresti ihmisen kulttuurievoluutiota: miten ihminen tulee toimeen, sopeutuu ja hallitsee ympäristöään. Psykiatriaa on käytetty myös sosiaalisen ja yhteiskunnallisen kontrollin muotona; mitä kaikkea ihminen voi toiselle tehdä…

Lukijalle paksuhko kirja on materiaalin runsautensa vuoksi paikoin raskas – vaatii sitkeyttä lukea aivan kaikki. Yksityiskohtien runsauden vuoksi suurien linjojen hahmottuminenkin jää ehkä vajaaksi – yhteenvedot tai taulukot olisivat voineet helpottaa lukijaa.

Luettuani mietin, jäikö jotain puuttumaan? En keksinyt mitään, ennen kuin luin toisen hulluuden historiaa sivuavan kirjan: Murtuneet mielet.

Historiantutkija Ville Kivimäki voitti vuoden 2014 Tieto-Finlandia -palkinnon teoksellaan Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 (WSOY). Kivimäen teos perustuu hänen väitöskirjaansa. Kirja kokoaa yhteen niin suomalaisten talvi- ja jatkosodan ajan sotilaiden psyykkisten traumojen ja oireiden koko kirjon, yleisyyden, etiologiaa, hoitoa, korvauskäytäntöjä kuin mitä näille ”tärähtäneille” tapahtui sodan jälkeen.

Ehkä mielenkiintoisinta näin lääkärin silmin oli kuitenkin lukea, miten sodan ajan lääkärit ja erityisesti psykiatrit näihin miehiin suhtautuivat. Sodan mielenterveysvaikutuksiin perehtyneitä psykiatreja ei Suomessa ollut ja yleensäkin hoitokeinot olivat varsin vähissä. Eugeniikka oli kovasti ajan käsityksissä pinnalla… Nykyajan lukijalle on käsittämätöntä, miten sotatapahtumien yhteys mielen järkkymiseen järjestelmällisesti kiellettiin ja syy oli lähes ainoastaan sotilaan psyykkinen hauraus, älyllinen kehityshäiriö tai jokin muu yksilön oma heikkousominaisuus.

Kirja herättää ajattelemaan, onko omassa toiminnassamme lääkäreinä tai erikoisalallamme tällaisia sokeita pisteitä ja miten oma oppialamme on kehittynyt? Onneksi ainakaan drastisia esimerkkejä ei mieleeni tule…

Kivimäen kirja on kirjoitettu elävästi, runsain esimerkein varustaen ja löytyy jo pokkarinakin. Molemmat eo. kirjat myös kuvaavat yksilöiden ja yhteisöjen kärsimyshistoriaa tavalla, joka väistämättä peilautuu myös käsillä olevan pääsiäisajan kärsimyksiin… Molemmat kirjat ovat merkkiteoksia mielenterveyden ja alan terveyspalvelujärjestelmien historiasta kiinnostuneille.

 

Jarmo Heikkinen

Kirjoista, kirjoittamisesta ja historiasta innostunut kliinisen opettajan savolaisversio – ei siis kovin kliininen.

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

one + twenty =