Sairauspoissaolokäytäntöjen huima muutos

Tammikuun tärpit –sarjassa pyrin kirjoittamaan lähes päivittäin kliinisen opettajan työpäivän tuottamista oivalluksista.

Muokkasin kollegan pyynnöstä esimerkkinä käytettyä potilastapausta, jossa potilaana oli varastomies, jonka selässä oli vanhan prolapsin ajankohtainen ärtymä, olkapäässä kipuja ja vähän kulumia polvissakin.  Potilastapaus oli ilmeisesti periytynyt ketjussa kollegalta toiselle, ajan tasalla se ei enää ollut. Se ei tuntenut työpaikalla tehtäviä työjärjestelyjä, korvaavaa työtä, varhaista puuttumista tai työhön paluun tukea, osa-sairauspäivärahaa tai 30/60/90-sääntöä, työterveysneuvottelua, työterveyshuollon koordinaatiovastuuta, Kiila-kuntoutusta tai muitakaan erityisesti Kelan muuttuneita ammatillisen kuntoutuksen käytäntöjä… Työkyvyn tuki liikkui ajatuksellisesti välillä ”pannaanko lisää sairauslomaa vai olisiko eläkehakemus jo tarpeen?”

Tapaus kristallisoi sitä muutosta, mikä suhtautumisessa sairauspoissaoloihin ja sairauspoissaolokäytännöissä on viime vuosien aikana monella eri taholla ja tasolla tapahtunut. Poissaolot ovat vähentyneet, ote on aktiivistunut ja työn terveyttä edistävä ja kuntouttava merkitys on noussut – asenteet, arvot vaikuttavat muuttuneen. Myös lääkärit ovat osaltaan heränneet; sairauspoissaolojen määräämiskäytäntöjä arvioidaan, koulutetaan, tutkitaan ja kehitetään – tuloksena on toivon mukaan niin potilaan ja hänen läheistensä, työpaikan kuin yhteiskunnankin terveydellinen, toiminnallinen ja taloudellinenkin etu.

Uskon kehityksen jatkuvan, sillä riittävä määrä toimijoita, ”kriittinen massa”,  on liikkeellä. Lisää positiivista muutosta toisivat sairauspoissaolot omalla ilmoituksella –käytännön leviäminen kaikille työpaikoille, sairauspoissaolojen määräämiskäytäntöjen laajempi koulutus ja lääkäreille tarkoitettu ohjeistuskin, muiden ammattiryhmien suoravastaanotot, poissaolojen määräämisen vuosittaiset raportit erikoisala- ja lääkärikohtaisesti lääkemääräysten tapaan, tieteellinen käytäntöjen tutkimus ja entistäkin monipuolisempi ja aktiivisempi yhteistyö työpaikkojen kanssa sen selvittämiseksi, mitkä ovat kunkin työpaikan mahdollisuudet muokata työtä juuri tässä työntekijä-/potilastapauksessa.

 

Jarmo Heikkinen
Kirjoista, kirjoittamisesta ja historiasta innostunut kliinisen opettajan savolaisversio - ei siis kovin kliininen.

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

17 + seventeen =