Tarvitaanko chatissa työterveyshuollon erikoislääkäriä?

Olin kuulemassa kokeneen työterveyslääkärin kokemuksia chatin käytöstä työterveyshuollon arjessa. Aihe oli mielenkiintoinen, enkä aiemmin ollut tällaista esitystä kuullutkaan. Chat oli merkittävä osa esittäjän työtä, vaikka hän teki sitä paljon myös muun työn lomassa. Esittäjällä oli jopa kymmenien tuhansien kontaktien chat-kokemus: ”Hei, kuinka voin auttaa?”.

Esitys oli mainio. Mies oli järjettömän innoissaan, kertoi saavansa järjettömän hyvää palautetta toiminnasta, ja olihan se mitä ilmeisimmin myös järjettömän hyvää bisnestä. Esityksen aikana kuulijastakin tuntui hyvältä: jotain uutta ja innostavaa!

Samalla olin itse järjettömän hämmentynyt, jokin epämääräinen esityksessä hiersi. Ja tulihan se sieltä, parin päivän pohdiskelujen jälkeen (hidas kun olen). Ja se, mikä hiersi, oli sana työ – tai sen puute. Käytännössä tämä työterveyslääkäri sanoi sanan työ vain yhden kerran: ”työnantaja maksaa”.

Palvelu on ehkä asiakkaiden toivomaa, matalan kynnyksen palvelua, lähes rajatonta ja välitöntä (”joskus voi joutua odottamaan toista minuuttia kontaktin syntymistä lääkäriin”) jne. Vaikka se joskus löytää muiden palvelujen piiristä kadonneita, mahdollistaa masentuneen haltuunoton jne., se kuitenkin ratkoo pääosin pikkuisia kiusoja ja pulmia, uusii reseptejä, antaa neuvoja, ohjaa vastaanotolle. Vaikka kokemusta on chattilääkärillä varmaan hyvä olla, itse toiminta vaikutti siis olevan hyvin perustasoista, aina ei edes lääkärin työtä. Lasku kuitenkin lähti aina täydellä hinnalla. Esittäjä myös korosti, että chatissa ei kirjoiteta sairauspoissaolotodistuksia – esityksen perusteella ei myöskään kysytä ”miten töissä menee”, eikä muutenkaan selvitetä työkykyä.

Tarvitaanko chatissa siis työterveyslääkäriä tai jopa työterveyshuollon erikoislääkäriä?

Kun ihminen kouluttautuu erikoislääkäriksi, asetuksen mukaan tulisi hänen kyetä toimimaan ja pääosin toimia alansa vaativien kysymysten parissa, erikoisalaa eteenpäin vieden, osaamisestaan ja palvelustaan ylpeän työterveysasioiden ammattilaisen, alan erikoislääkärin asenteella. Sellaista en nähnyt enkä kuullut, vaan vain palvelun vauhdista, palautteesta ja ansioista hurmaantuneen kollegan lääketieteellisesti lähinnä aloittelevan lääkärin tasoista toimintaa ja osaamista.

Chat on varsin uusi työkalu terveydenhuollossa, ja varmaan jotenkin helpottaa asiakkaiden asiointia. Kuitenkin liikutaan vasta palvelun kehitysvaiheessa. Tulisikin tarkkaan miettiä, miten ja mihin sitä käytetään ja kuka palvelua toteuttaa ja miten chat toimii työterveyshuollon asiakkaille. Jokaiseen kontaktiin tulisi ainakin sisältyä kysymys, ”miten töissä menee?” tai kommentti ”tämän kanssa varmaan pärjäät töissä?” tai kehotus ”vaikuttaa, että työkykyasiaasi olisi hyvä pohtia yhdessä tätä chat-keskustelua laajemmin, milloin tulet vastaanotolle?”. Ilman yhteyttä potilaan työhön chattilääkärinä toimiva työterveyslääkäri helposti aliarvioi omaa ja kollegojensa työtä ja osaamista. Esityksen mukainen chattaus toimii hyvänä sytykkeenä niille puheille, jotka parjaavat työterveyshuoltoa helppojen, terveiden ja hyvin toimeentulevien ihmisten väylänä!

Vai mitä Sinä tuumit, riittääkö ansaintalogiikka ja laskun kirjoitus vai tarvitaanko työterveyshuollon kontakteihin erikoisalan substanssiosaamista? Mitä ajattelisit muun alan erikoislääkäristä palvelun toteuttajana: kirurgista, jonka päätehtävä chatissa olisi kirjoittaa reseptejä virtsatietulehduksiin tai kardiologista flunssalääkkeitten kirjoittajana?

Lääkärit itsenäisyyden tekijöinä

Suomi sai itsenäisyytensä 101 vuotta sitten. Vuonna 1918 perustettiin puolustusvoimat, Suomen uusi armeija, yleisen asevelvollisuuden periaatteelle. Samalla palvelusajan sekä henkilökunnan lääkäripalvelut alkoivat. Asevelvollisuustarkastuksissa hylättiin mm. aliravitsemuksen ja sen seurausten sekä tuberkuloosin takia noin 60 % asevelvollisista.

Vuoden 1918 sisällissodan lääkintähuolto oli hyvn organisoitumaton ja osin vapaaehtoisuuteen perustuvaa. Lääkärit toimivat pääosin valkoisten joukoissa, mutta lääkärinetiikan vuoksi he hoitivat myös punaisten haavoittuneita. Yhteensä noin 200 lääkäriä osallistui sisällissotaan, heistä kuoli hieman vajaa 30, joista noin puolet murhattiin. Sittemmin sotavankileirien lääkäreinä he näkivät nälkäkuolemien, tautiepidemioiden ja epäinhimillisen kohtelun todellisuutta.

Toisen maailmansodan alkaessa 1939 oli huutava pula kirurgian osaajista. Talvi- ja jatkosodan välissä koulutettiin noin 200 lääkäriä peruskirurgian tekijöiksi. Sotasairaalat osin erikoistuivat, mikä osaltaan auttoi hoidon tehostamista, kunhan kenttälääkinnän lähes mahdottomista oloista potilaat sairaaloihin entivät.

Vuonna 1942 yhteensä noin 1200 lääkäriä (lääkintäupseeria) osallistui sotilaslääkintään. Tämä oli yhteensä noin 85 % kaikista lääkäreistä, loput huolehtivat siviilien tarpeista siinä määrin kuin pystyivät. Yhteensä lähes 100 heistä (noin 7 % kaikista lääkäreistä) menetti henkensä tai katosi, näiden joukossa kaksi naislääkäriä. Työn raskauden vuoksi ilmeisesti vain muutama kirurgi toimi sotilaskirurgeina kaikki sotavuodet.

Sota ensisijaisesti tuhoaa, mutta osaltaan se on auttanut useiden lääketieteen erikoisalojen kuten trauma-, neuro-, plastiikkakirurgian sekä triagen ja kuntoutuksen kehittymistä. Hinta on kuitenkin ollut hirmuinen.

Tämän päivän hyvinvointi-Suomessa meidän on lähes mahdotonta ajatellakaan niitä oloja ja tapahtumia, joiden läpi sotiin osallistuneet lääkärit ovat osaltaan vaikuttaneet itsenäisyytemme säilyttämiseen. Hiljainen hetki heidän kunniakseen.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Tuntematon sotelas – sairaan hyvä sairas kertomus

Käsiini sattui kanneltaan tutun oloinen kirja Tuntematon sotelas. Soteromaani eli sairas kertomus. Kirjan sisältö oli kuitenkin aivan uutta. Kirja on tuore (2018) Tuntemattoman sotilaan juonta terveydenhuollon kontekstiin sovitetteleva parodia yksityistetyn soten kurjistaman perusterveydenhuollon toiminnasta. Tai siis toimimattomuudesta.

Anonyymiksi jäävän kirjoittajaryhmän – nimimerkki Vieno Linna – uhkakuvanäkemys on kirjoitettu sotaretken hengessä kieli poskella, mutta vakavissaan. Teos tarjoaa kylmäävää kyytiä ja räävitöntä menoa eurojen matkasta veroparatiiseihin! Ja samaan aikaan matkaavat epäkurantit hoidokit manalaan ja terveyden hoitajat epätoivon alhoon.

Vaikka uuden soten työntenkijät, sotelaat, toimivat Antti Rokan hengessä – ”kuule pomo, missä sie tarviit oikein hyvvää naista… ” – ja parhaansa yrittäen, mikään ei lopulta riitä eikä juuri mikään toimi – paitsi kirjoittajien dystopia.

Kirjan viimeisen sivun jälkeen jäin pohtimaan, millainen olisi samassa hengessä kirjoitettu parodia työterveyshuollon nykyisyydestä tai tulevaisuudesta. Työterveyshuolto toki jätettiin sote-uudistuksen ulkopuolelle – mutta jäikö se sen ulkopuolelle siksi, että sama uudistus on työterveyshuollossa jo tehty?

Kohteliaan poliittisen ja talousjargonin vastapainoksi totisesti toisenlainen näkemys!

Toinen hyvä syy juhlia – ensimmäisten erikoislääkäreiden valmistumisesta 30 vuotta

Kuluva vuosi on työterveyshuollon juhlavuosi siksikin, että ensimmäiset yliopistollisen koulutuksen läpikäyneet työterveyshuollon erikoislääkärit valmistuivat 30 vuotta sitten. Olemme vielä nuori erikoisala!

Ennen vuotta 1919 ei ollut erikoislääkärille mitään vaatimuksia. Jokainen lääkäri ilmoitti oman erikoisalansa harrastuneisuutensa mukaan – nykysilmin katsoen vastaanottojen lehti-ilmoittelu oli varsin villiä. Ensi kerran vasta siis vuonna 1919 Helsingin seudun lääkäriyhdistyksen kalenterissa ilmoittavilta lääkäreiltä alettiin vaatia määrämuotoista erikoistumispätevyyttä – käytännössä kahden vuoden palvelua ko. erikoisalan tehtävissä. Erikoistumisten valvonta ja säätely siirtyivät Suomen Lääkäriliitolle vuonna 1932 ja säilyi siellä aina vuoteen 1961 saakka. Tuolloin vastuu siirtyi Lääkintöhallitukselle, josta se edelleen siirtyi yliopistoille vuonna 1982. Tuona vuonna parisataa työterveyshuollossa pätevöitynyttä sai siirtymäajan säännöksillä (esim. 15 vuoden tth-työkokemus) anomuksesta työterveyshuollon erikoislääkärioikeudet. Siirtymäkausi kesti yhteensä kolme vuotta.

Mainittakoon, että työlääketieteen erikoispätevyyden saavuttaminen oli ollut mahdollista vuodesta 1954 lähtien – Leo Noro ja Pertti Sumari olivat ensimmäiset pätevyyden saaneet. Työlääketieteen erikoislääkäreitä puolestaan  valmistui 10 vuosina 1963-1971. Vuoden 1982 uudistuksessa työlääketieteestä tuli työterveyshuollon suppea ala, ja edelleen 1996 erityiskoulutusohjelma.

Yliopistollista erikoislääkärikoulutusohjelmaa rakennettiin aluksi Kuopion korkeakoulussa Kaj Husmanin johdolla. Ensimmäiset koulutusohjelman läpikäyneet erikoislääkärit valmistuivat 1.8.1988: Antti Jahkola, Juha Myllykangas, Jari Rechardt, Mauri Rinne, Jarmo Tuominen.

Kaikkiin yliopistoihin saatiin työterveyshuollon osa-aikaiset professuurit 1990-luvulla. Tänään täysaikaiset professuurit on saatu jo neljään yliopistoon viidestä, mutta käytännössä erityisjärjestelyin, monenlaisten mutkien kautta. Vuonna 2005 erillisrahoituslain avulla saatiin vuosia pullonkaulaksi muodostuneeseen Työterveyslaitokseen koulutusvirkoja ja kouluttajia, samoin kliiniset opettajat yliopistoihin, ja käynnistettyä Virtuaaliyliopistotoiminta.

Koulutus on kehittynyt voimakkaasti 1980-luvulta. Työterveyshuollossa on jo yli 10 vuotta ollut valtakunnalliset erikoistumisvaatimukset, mm. yhteiset OPS, lokikirja ja palvelut sekä koulutusta verkossa. Työterveyshuoltojaksokin tapahtuu useimmiten sopimuspohjaisesti yksityisen sektorin yksiköissä – muut eivät yksityisellä sektorilla ole palvelujaan tehneet.

Vuonna 2015 tapahtui merkittävä uudistus, kun erikoislääkäritutkinto muuttui ammatilliseksi jatkokoulutukseksi. Kyseessä ei siis enää ole tutkinto vaan koulutus, jonka järjestäminen jäi edelleen yliopistojen vastuulle, jonka läpikäymisestä saa todistuksen ja Valvira myöntää pätevyyden. Koko erikoislääkärikoulutusta uudistetaan pian – prosessi on vielä kesken.

Nämä kaikki edellä mainitut varmasti hämmästyttäisivät 1980-luvun erikoistujia. Ja uutta tällainen on useimmille erikoisaloille nykyäänkin – monin osin nyt uudistuva erikoislääkärikoulutus pyrkii tämän suuntaisiin ratkaisuihin.  Tämä kuvastanee sitä, että ainakin työterveyshuollossa on tehty paljon hyviä ratkaisuja jo pitkään.

Malja työterveyshuollon erikoislääkäreille – malja alan erikoislääkärikoulutukselle!

Hyvä syy juhlia – Työterveyshuoltolaki 40 vuotta

Työterveyshuoltolaki säädettiin syyskuussa 1978 ja se astui voimaan vuoden 1979 alusta – olisiko keski-ikäistä neitoa  syytä juhlia?

Terveydenhuollon erikoisalakohtaiset lait ovat varsin harvinaisia; mieleen tulee vain kansanterveyslaki toisena erillislakina, erikoissairaanhoidosta säädetään kokonaisuutena. Työterveyshuoltoa koskeva laki oli syntyessään ilmeinen rariteetti myös kansainvälisesti, vaikka suosituksia – esim. ILOlta – oli toki olemassa. Laki syntyi melkoisen väännön jälkeen ja erilaiset skenaariot olivat loppumetreille asti mahdollisia. Ehkä tämän väännön takia lain keskeinen sisältö ja perusta ovat kestäneet aikaa hyvin, ja lisääkin tehtäviä on päivitysten muodossa tullut. Työterveyden merkitystä korostaa myös perustuslaki – jo ensimmäisessä perustuslaissamme todettiin työvoiman olevan hallitusvallan erikoisessa suojeluksessa.

Ennen työterveyshuoltolakia työterveyspalvelujen järjestäminen oli siis täysin työnantajan halusta riippuvaista ja säätelemätöntä. Toki sairaanhoidon järjestämisellä työntekijöille on jo vuosisataistakin historiaa välskäreiden käytöstä sotilaiden hoidossa, ammattikunta- ja palkollissäädöksistä ym. lähtien. 1960-luvulla edistyksellisiä työnantajia edusti esimerkiksi Kymi-yhtiöt. Kela oli korvannut työnantajille työterveyshuollon sairaanhoitoa vuodesta 1964 SV-lain perusteella 20 %:n korvaustasolla, ehkäisevää työtä alettiin korvata viisi vuotta myöhemmin. Kansanterveyslain (1972) ainut maininta työterveyshuollosta oli sen 15 §:ssä, jossa todettiin, että ”Kunta voi myös tehdä lääkintöhallituksen suostumuksella työnantajien ja muiden kuin 14 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitettujen oppilaitosten kanssa sopimuksen työnantajalle tai oppilaitokselle kuuluvan terveydenhuollon suorittamisesta kunnan terveyskeskuksen toimesta.”

Lainsäädännön pohjaa kehittivät osaltaan myös Työterveyslaitos (1945) ja STLY (1946) mm. ohjaamalla ja rakentamalla työterveystyölle hyviä käytäntöjä ja alan koulutusta. Työmarkkinajärjestöt ottivat asian edistämisen ajaakseen 70-luvun taitteessa ja siitä lähtien työterveystyöllä on ollut järjestöjen vankkumaton tuki takanaan. Työterveyttä koskevat asiat onkin sovittu ja sovitaan kolmikantaisesti ja ovat nykyään paitsi terveydenhoitoa, myös osa työehtosopimuksia ja Suomen ratifioimien ILO:n suositusten sisältöjä.

Lain pohjalta on säädetty myös Hyvä työterveyshuoltokäytäntö -asetus, joka on toinen keskeinen työterveyshuoltojen toimintaa ohjaava säädös. Harvinaisuus sekin – vai tunnetko asetuksen hyvästä kirurgian/sisätautien/fysiatrian tms. käytännöistä?

Työ vaikuttaa terveyteen ja terveys vaikuttaa työkykyyn ja työssä toimimiseen. Vajaa puolet noin kahdesta miljoonasta työntekijästä ilmoittaa kyselytutkimuksissa omakohtaisia työn ja terveyden välisiä yhteyksiä ja noin 15 %:lla (noin 300 000:lla) työntekijällä sairaus selvästi haittaa työntekoa – työterveyden ja työkyvyn tuen erityisosaamiselle on selvä tarvekin olemassa.

Julkisuudessa työterveyshuoltoa on arvosteltu liian sairaanhoitopainotteiseksi, eriarvoistavaksi ja epäreiluksikin. Osin totta, toisaalta sama arvio voidaan esittää lähes kaikkeen terveydenhuoltoon. Lähtökohtaisesti työterveyshuolto on työnantajien maksamaa ja työntekijöilleen järjestämää palvelua, joka ei ole suunnattukaan kaikille kansalaisille, ja verorahoja siihen ei käytetä. Ilahduttavasti myös ehkäisevän työn painoarvo on toiminnassa kasvanut.

Työterveyshuoltolakiin pohjautuva työterveyshuoltojen toiminta on järjestäjien ja käyttäjien arvostamaa palvelua, joka osaltaan ollut vaikuttamassa työtapaturmien, ammattitautien, työikäisen miesväestön kuolleisuuden, työkyvyttömyyseläkkeiden ja sairaspoissaolojenkin vähenemiseen sekä työurien pitenemiseen. Näitä saavutuksia, ja lakia itsessään, olisi ilo juhlistaa – kuka järjestäisi juhlat?