ONKO ERIKOISTUMISESTA HYÖTYÄ?

Aika ajoin kuulee puhetta, ettei erikoistumista edes kannata viedä loppuun, sillä ei siitä ole mitään hyötyä. Onko tällaisille puheille syytä, pitävätkö puheet paikkansa? Totta vai urbaani legenda?

Kaikista lääkäreistä neljä viidestä on erikoistunut tai aikoo erikoistua. Syksyn 2012 selvityksessä työterveyshuoltoon erikoistuvista 34 % on saanut erikoistumisoikeutensa ennen vuotta 2006, yli 6 vuotta sitten. Peräti 18 %:n opinto-oikeus on saatu vuonna 2002 tai sitä ennen, joka johtaa automaattisesti palvelujen vanhenemiseen ja niiden uusimiseen. Vaikka siis 2/3:lla voi arvella, että erikoistuminen etenee melko hyvin, joka kolmannen erikoistujan kohdalla tilanne herättää kysymyksiä. Käytetäänkö erikoistuvan lääkärin nimikettä hyväksi, jotta voitaisiin toimia työterveyslääkärinä? Vai käytetäänkö ”hyödyttömyyspuhetta” helpoksi selitykseksi sille, ettei vaan saa vietyä erikoistumistaan loppuun, syystä tai toisesta?

Erikoistuja erikoistuu oman elämänsä ja elämäntilanteensa mahdollistamissa raameissa. Raameihin kuuluvat myös OPSin, HOPSin ja lokikirjan kaltaiset viralliset tavoitteet ja ohjeet, useimmiten kuitenkin taustalla. Perhetilanne, työpaikkamahdollisuudet, työn tekeminen itsessäänkin, oman talouden mitoitukset jne. vievät monia meistä vähän ajopuunakin mennessään. Monella erikoistumiseen meneekin vuosia selvästi enemmän kuin tavoiteaika on.

Yleensä kaikki ihmiset haluavat saattaa aloittamansa loppuun. Kesken jäänyt tai roikkumassa oleva erikoistuminen hiertää takaraivossa ja ehkä itsetunnossakin. Palvelut vanhenevat 10 vuodessa… Erikoistuvan nimikekin alkaa jo erikoistumisen toisella vuosikymmenellä herättää kavereissa enemmän hilpeyttä kuin kunnioitusta!

Työskentelyn kannalta erikoistuminen on ilman muuta keskeistä – sanoohan asetusteksti (1484/27.12.2001), että ”työterveyshuollossa päätoimisesti toimivan laillistetun lääkärin tulee olla työterveyshuollon erikoislääkäri”. Lain kirjaimen ja hengen noudattaminen on sovittujen pelisääntöjen mukaista ja luontevaa meille kaikille lääkäreillekin.

Entä kuinka itsenäinen erikoistuja on työssään? Saako tehdä, mitä haluaa? STM Opas 2004:12:3§ toteaa, että ”työterveyshuoltoon erikoistuvat lääkärit voivat toimia työterveyshuollon tehtävissä työterveyshuoltoon erikoistuneen lääkärin ohjauksessa”. Eriytyvän vaiheen työterveyshuoltojakson aikana kouluttajalääkäri antaa erikoistujalle henkilökohtaista ohjausta kaksi tuntia viikoittain. Tämä määrällinen koulutusvelvoite ei ulotu sen pidemmälle – kuitenkin em. ohjeen mukaan erikoistuva työskentelee työterveydessä erikoislääkärin ohjauksessa siihen asti, kunnes valmistuu. Myös Valtioneuvoston asetus erikoislääkärin ja erikoishammaslääkärin tutkinnoista (14.6.2012, 8§) sanoo, että koulutus tulee suorittaa hyväksytysti ”koulutusohjelmassa vaadittu kuuden vuoden käytännön koulutus kouluttajan ohjaamana”.

Kun työterveyshuollon palveluja markkinoidaan työnantajille, tulee tuoda esille, että palvelutiimin lääkäri on erikoistuva. Tämäkään ei aina ole itsestään selvää tai helppoa palveluntuottajille.

On siis muistettava, ettei erikoistuminen ole pelkästään erikoistujan asia. Myös kouluttajille ja ohjaajille, yliopistoille, työnantajillekin erikoistumisen loppuun saattaminen on tärkeää, joltain osin tuo haasteitakin: on kannustettava, järjesteltävä sijaisia ja töitä, järjestettävä koulutuksia, seurattava, pyörittävä asian ympärillä… työtä on sitä enemmän, mitä kauemmin erikoistumisen loppuun saattaminen vie.

Yhteenvetona voi todeta, että erikoislääkäriksi valmistuminen on tärkeä etappi niin ammatillisesti, osaamisen kehittymisen kannalta, itsetunnon, itsenäisyyden ja – kuten seuraavassa blogissa käy ilmi – tulonmuodostuksenkin kannalta.

Suosittelen lämpimästi!

Jarmo Heikkinen
Kirjoista, kirjoittamisesta ja historiasta innostunut kliinisen opettajan savolaisversio - ei siis kovin kliininen.

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

fourteen + 16 =