Professorina korona-aikana: paljonko töissä pitää valehdella?

Kirjoittaja: Tuula Oksanen

Sitä kutsutaan digiloikaksi. Siitä ollaan ylpeitä. Sitä pidetään suurena saavutuksena, että siirryimme asiantuntijatyössä virtuaaliseen maailmaan. Päivämme täyttyy 60 minuuttia joka tunti Teams-palavereista, joissa merkittävimmän vaikutuksen työssä onnistumiseen luo verkkokokousohjelmiston toimivuus ja kaistan leveys. Virtuaalimaailma on siis kaapannut meidät. Pahinta on, että sosiaalisuuden ja sosiaalisten verkostojen mittari on, montako neliönmuotoista kuvaketta kahdella kirjaimella varustettuina on näkökentässä. Ja orwellimaisten neliöiden määrää näytöllä on lisätty korona-ajan yhä suurempien virtuaalipalaverien mahdollistamiseksi. Virtuaalimaailma siis seuraa elämäämme. Pienenä jekkuna ohjelman algoritmi muuttaa olemassaoloni perusteita satunnaisesti: välillä olen TO ja toisinaan OT. Mutta en olisi ylpeä tästä digiloikasta. Minusta pitäisi puhua digisurmasta. Musta surma se on. Työhyvinvoinnille. Myös sen takia, että joudun valehtelemaan jatkuvasti töissä.

Kyllä asiat olivat töissä paremmin ennen. Siis ennen vanhaan. Ennen vanhaan tammikuussa tänä vuonna. Kun asiat olivat niin kuin niiden pitää olla. Tai no, ehkä jotain huonoja juttuja työelämässä oli. Vaikka nyt työterveyserojen pysyvyydessä eri ammattiryhmien välillä ja työn kuormitustekijöiden ja elintapariskien kasautumisessa nuorille työntekijöille. Mutta nyt kaikki on toisin, vai? Ainakin tämä digiloikka on tullut jäädäkseen. Kukaan ei nähnyt sen tulevan. Totaalisen muutoksen työntekoon. Ja minulle se iski aloittaessani uudessa työpaikassa. Olen kolmatta kuukautta uudessa työssä, mutta en ole kertaakaan käynyt yliopistolla, pitänyt palaveria työhuoneessani, lounastanut työkavereiden kanssa, piipahtanut viereiseen huoneeseen ratkomaan yhdessä työkaverin kanssa pientä ongelmaa, koputtanut esimiehen työhuoneen oveen sovitun palaverin alkamiseksi enkä (tärkein) toteuttanut kaksoissokkokoetta paikallisen lihapiirakan paremmuudesta kahvihuoneessa. Onko työhyvinvointini koskaan ennallaan?

Valheiden salailu vie veronsa. Päätin siis avautua lähityökavereille. Päätin tunnustaa, että olen joutunut lähes päivittäin valehtelemaan työssäni. Nolo juttu. Julkinen tunnustus. Tai anteeksipyyntö. Ja heidän reaktionsa oli odottamaton: he nauroivat ja kannustivat minua tähän kirjoitukseen. Mutta mitä minä oikeastaan pyydän anteeksi? Pyydän anteeksi sitä, että 9+ tuntia pitkä työpäivä, joka on täynnä 60 minuuttia/tunti virtuaalisia palavereita ei sovi minulle. Tarvitsisin jonkun lyhyenkin biotauon tai muun tauon 1-3 tunnin kokousten sisällä ja välillä, että jaksan päivän läpi aktiivisesti. Ja olen siksi joutunut valehtelemaan. Olen usein 50 tai 55 minuutin kohdalla pyytänyt, että voisimme lopettaa. Jotta ennen seuraavaa palaveria ehdin juoda kupin kahvia. Se on aina sopinut kaikille. En juo kahvia.

Korona ohjaa etäopiskeluun ja voi vaikeuttaa palvelujen suorittamista

Koronavirus on saanut koko yhteiskuntamme uuteen tilanteeseen. Epidemia vaikuttaa selvästi alan teoreettisen koulutuksen järjestelyihin. Se voi vaikuttaa myös erikoistuviemme käytännön palveluihin ja niiden järjestelyihin.

Teoreettisesta koulutuksesta

Ilmeisesti kaikki alan teoreettiset lähikoulutukset on peruttu tai siirretty tulevaisuuteen. Tilalle voi suosittaa tenttikirjojen lukua sekä Virtuaaliyliopiston kursseja, joissa kontakteja ei ole. Pelkästään itseopiskelukursseista voi saada lähes 100 teoreettista tuntia kasaan, ja itseopiskelukursseja laajemmat ohjatut kurssit mahdollistavat tunteja reilusti lisää!

Verkkokoulutusta on kehuttu siitä, että se säästää ilmastoa. Nyt sitä voi kehua myös siitä, että se säästää haitallisilta tartunnoilta – hyödylliset tieto, taito ja asenne tarttuvat kyllä!

Palvelujaksoista

Monissa työterveyshuoltoyksiköissä toiminta on osin hiljentynyt vastaanottojen hiljennyttyä, osin muuttunut etätoiminnaksi. Samalla erikoistumisen vaatimien suoritteiden kasaan saaminen niin erityisesti lyhyehkön koejakson aikana voi vaikeutua. Kannattaa muistaa, että verkkovälitteisesti tehdyt suoritteet ovat kuitenkin yhtä hyväksyttyjä kuin lähikontaktiin perustuvat. Erikoistumista on mahdollistettu mm. etätoimintaa (puhelinpalvelu, etävastaanotto, videoneuvotteluja ym.), etäohjausta, kirjallisia tehtäviä, virtuaalin kursseja ym. hyödyntämällä ja lisäämällä.

Työterveyslaitosjaksolla ei tällä hetkellä juuri potilaita näe, sillä työlääketieteen poliklinikat ovat osin muuttaneet, osin ajaneet alas toimintojaan kontaktien vähentämiseksi (Työterveyslaitosjaksoa ei voi sääntöjen mukaan korvata – toki sisältöä voi muokata). Laitoskuntoutus ei pyöri. Kliinisillä jaksoilla olevien työnkuvia muokataan, jopa keskeytetään.

Kaikki nämä muutokset aiheuttavat epätietoisuutta, voivat ahdistaakin, ja aiheuttaa myös monenlaisia käytännön ongelmia.  Mikä avuksi, jos oma luovuus tai mahdollisuudet eivät riitä? Tavoite kuitenkin on, että poikkeusoloissakin erikoistumista voidaan jatkaa mahdollisimman kattavasti.

Palvelut hyväksyy yliopisto. Jos erikoistujalle tai kouluttajalle syntyy epätietoisuutta palvelujen hyväksyttävyydestä tai korvaamisesta, on syytä olla yhteydessä omaan yliopistoon. Yhteinen tavoite tietysti on, ettei koulutus tai valmistuminen turhaan pitkittyisi, vaikka kaikkia koronan koulutusvaikutuksia ei luovastikaan voitane ratkaista. Olisiko hyvä yhteenveto: yhtä ainutta vastausta ei erilaisiin tilanteisiin voi antaa – etsitään yksilöllisiä ja mahdollisimman hyviä vastauksia yhdessä!

Koulutuksen ilmastovaikutuksista

Lääkärilehdessä 3/2020 oli Taina Autin mainio kolumni siitä, miten HY:ssä oli tehty päätös vähentää lääkäreiden ulko- ja kotimaan koulutusmatkojen hiilijalanjälkeä. Päätöksen mukaan vastuukouluttaja (professori) saa hyväksyä verkon välityksellä suoritettuja koulutuksia teoreettisiksi tunneiksi, seurasi erikoistuja koulutusta sitten livenä tai katsoipa sen jälkeenpäin. Koulutuksen järjestäjä ei useinkaan myönnä todistusta jälkeenpäin katsotuista tapahtumista. Tuntien saaminen on ratkaistu radiologialla siten, että erikoistuja reflektoi koulutusta vastuuhenkilölle ja saa koulutuksen hyväksynnästä sähköpostiviestin aikanaan tiedekuntaan meneviin papereihin liitettäväksi. Koulutuksen seuraamiseksi vaikka jälkeenkin päin seuraamiseksi erikoistuja sai virkavapaata kuin osallistuisi koulutukseen sen tapahtumapaikalla. Systeemi toimii Autin mukaan ”loistavasti”.

Kts. https://www.laakarilehti.fi/ajassa/keskustelua/erikoislaakariksi-pienemmalla-hiilijalanjaljella/

Autin kuvaama tapa on askel oikeaan suuntaan monessakin mielessä. Se vähentää hiilijalanjälkeä, matkustamisen aiheuttamaa kuormitusta ja poissaolotarvetta. Se mahdollistaa useammankin erikoistujan osallistumisen koulutukseen. Lisäksi se mahdollistaa poissaolojen rytmittämisen joustavammin, jolloin arkityön järjestäminen klinikassa on helpompi järjestää.  Milloin sama päätös tehdään kaikissa muissakin yliopistoissa, ettei vaikutus jää vain yhden yliopiston aktiivisimpien professorien suoria alaisia koskevaksi?

Koulutuksen tärkein anti on toki saadussa opissa: tiedoissa, taidoissa ja asenteiden muutoksissa, koulutuksen mahdollistamaa verkottumista ja sosiaalisuutta unohtamatta. On selvää, että osa opeista saadaan parhaiten läsnäolokoulutuksina. On kuitenkin mainiota, jos koulutuksissa voidaan entistä enemmän ottaa ympäristö- ja ilmastonäkökohtia huomioon!

Omallakaan oppialallamme ei ilmastovaikutuksia ole juuri mietitty, vaikka verkossa kouluttaminen onkin alalla selvästi isommassa roolissa kuin monella muulla alalla. Koulutuksiin osallistumista on vain yritetty helpottaa ja koulutusresursseja hyödyntää optimaalisesti. Ilmastovaikutukset ovat tulleet kuin ylimääräisenä bonuksena.

Työterveyshuollon virtuaaliyliopiston itseopiskelukurssit ovat mahdollistaneet siis jo yli vuosikymmenen ajan etäopiskelun ja teoreettisten tuntien kerryttämistä ilman matkustamista. Kurssitarjonta on tällä hetkellä jo niin laajaa, että vaikka kaikki koulutukselta vaaditut teoreettiset tunnit (200 h) on mahdollista kerätä ilman matkustamista. Kun kurssin suorittamisesta on saanut hyväksymismerkinnän, todistuksen voi useimmiten tulostaa itse. Verkkokoulutuksia on laajasti tarjolla myös kouluttajille.

Teoreettisia tunteja voi kerryttää myös niillä ohjatuilla kursseilla, jossa ohjaus tapahtuu vain verkossa. Muillakin kursseilla lähipäiviä on yleensä vain 1-2 ja loppu toiminta tapahtuu verkon välityksellä. Opiskelu vaatii kuitenkin ajan irti muusta työstä – tulisiko verkkokursseihin ja -koulutuksiin osallistumisaika koulutuspaikoissa HY:n tapaan anoa ja merkitä opiskeluksi nykyistä selkeämmin?

Myös juuri päättyneiden Helsingin lääkäripäivien ohjelmassa ilmastokysymykset olivat hyvin esillä. Lääkärin työssä on ollut hieman vaikea hahmottaa ilmastonmuutokseen liittyviä näkyviä konkreettisia vaikutuksia, joten lääkäripäivät auttoivat konkretisoimaan niitä. Ja onhan jo työterveyshuollon lehdissä artikkeleita aiheesta julkaistu, kts. esimerkiksi JOEM:n artikkeli

https://journals.lww.com/joem/Citation/publishahead/_How_Can_Climate_Change_Impact_the_Workplace_and.98436.aspx

Milloin ensimmäinen ilmastonmuutoksen työterveysvaikutuksiin keskittyvä virtuaaliyliopiston kurssi näkee päivänvalon?

Kirje Pukille – ja vain yksi toive

Kirjoitan Sinulle kaikkien työterveyslääkäreiden puolesta kertoakseni, kuinka olemme koko olemassaolomme ajan ahkeroineet tuottaaksemme terveyttä ja hyvinvointia muille, ja miten olemme tässä onnistuneet. Emme kuitenkaan ole tehneet näitä asioita yksin, vaan yhdessä kavereittemme kanssa olemme olleet saattamassa näitä hyviä muutoksia aikaan. Parhaita kavereitamme ovat olleet moniammatilliset työtoverimme sekä tietysti työpaikkojen johtohenkilöt ja esimiehet. Kirittäjinä ja kavereina ovat olleet myös työmarkkinamiehet ja -naiset, Työterveys-laitoksen ja vakuutuslaitosten ammattilaiset sekä mainiot ministeriön naiset ja miehet!

Ahkeruutemme tuloksena Kelan rekisteröimät sairauspoissaolot ovat mittaus-historiansa pienimmissä luvuissa. Meistä on tosi mukava ajatella, että ihmiset ovat entistä terveempiä, voivat entistä paremmin ja käyvät töissä entistä enemmän – siitähän se hyvinvointi kasvaa!

Työkyvyttömyyseläkkeidenkin määrä on 2000-luvun pienimmissä lukemissa. Ihmiset voivat työskennellä entistä pidempään tuettuina, ja ehkä räätälöidyillä työnkuvilla. Antavat samalla panoksensa niin yritykselle kuin yhteiskunnalle, ja oma vointi, toimeentulo ja osallisuus ovat työkyvyttömyyseläkeläisiä parempia. Lisää tällaista!

Työtapaturmatkin ovat taaksepäin katsoen merkittävästi vähentyneet. Samalla ovat vähentyneet työhön ja työmatkoihin liittyvät kuolemat – onneksi! Ja ammattitauteja-kin on vähemmän kuin koskaan. Työpaikat ovat aiempaa turvallisempia, kun osa terveydelle haitallisista aineista ja muista altisteista on saatu poistettua käytöstä. Hirmuinen asbesti olkoon tästä esimerkki! Monen muunkin tekijän haitallisuus terveydelle on selvästi vähentynyt.

Ihalaisen Lauri asetti aikanaan tavoitteen, että suomalainen työelämä on Euroopan paras vuonna 2020. Ainakin osin tämä jo toteutuu – tilastot sen kertovat. Työterveys-huolloissakin siskot ja veljet tekevät työpaikkaselvityksiä puolen miljoonan tunnin edestä vuosittain – sekin on ollut parantamassa niin työelämää kuin turvallisuuttakin.

Kun työterveyshuoltolakia laadittiin, yksi tavoite oli saada sydän- ja verisuoni-sairauksiin kupsahtelevat miehet lääkäriin. Tässä on onnistuttu, ja miesten elinikä-odote on noussut selvästi sydänsairauksien ja tapaturmien vähenemisen myötä, vaikka viina vie ja sydän sairastaakin edelleen. On kuitenkin selvä epäkohta edelleen, että naisiin verrattuna miehen vuosi on vain noin 10 kuukautta, kun elinikää katsotaan. Eli kolesterolia on syytä mitata sekä ruokavaliota, tupakkaa ja liikuntaa neuvoa työterveyshuolloissa ahkerasti edelleen, työoloja tarkastella, neuvontaa ja ohjantaa toteuttaa myös turvallisuusasioissa.

Ihanaa on, kun työnantajat ovat tässä niin täysillä mukana! Ilman heitä ei työpaikalla muutoksia tapahdu. Ja veronmaksajatkin tykkäävät, kun heille ei työterveyshuollon järjestäminen maksa mitään. Vajaan miljardin edestä palveluja ja esimerkiksi kuusi miljoonaa vastaanottokäyntiä vuodessa hoituu pääosin työnantajien ja pieneltä osin työssä käyvien maksuilla. Mitä tapahtuisikaan, jos nämä olisivat julkisen järjestelmän kontolla? Miten tällainen järjestelmä ja toiminta ovat oikeasti mahdollisia?

Vaikka olemme itse melko vaatimattomia, emmekä pröystäile tekemisillämme, kansainvälisesti on suomalainen työterveyshuolto suuren ihailun kohde. Monet ihmettelevät, miten tällainen järjestelmä ja toiminta ovat mahdollisia? Hekin haluaisivat niin tehdä. Suomessa taas vähän nolostellaan ja mietitään, mitähän nuo meistä ajattelevat, kun ollaan erilaisia – mitä me taas tehdään väärin…?

Yhden toiveen esittäisin. Voisitko mitenkään vaikuttaa erikoistumisen sujuvuuteen ja erikoistumispalvelujen loppuun kerryttämiseen? Näin saisimme tänne lisää noita mainioita työterveyslääkäreitä – työsarkaa on vieläkin paljon ja hyvän tekijöitä tarvitaan vielä paljon lisää!

Hyvää Joulua, Pukki – ja kaikki kaverit!

MITÄ TEHDÄ, JOS TOINEN EI TAHDO?

Miten toimia, jos lääkäri on ilmoittautunut työterveyshuoltoon erikoistumaan, mutta hän ei haluakaan käytännössä kouluttautua tai osallistua viikoittaisiin ohjauskeskusteluihin koulutusyksikössään? Voiko erikoistua niin, että ei käy ohjauskeskusteluissa? Mitä kouluttaja voi näissä tilanteissa tehdä? Mitä tämä tarkoittaa erikoistumispalvelujen kertymisen kannalta? Mitä tämä kertoo erikoistujasta ja hänen arvoistaan?

Yksittäinen kouluttaja kohtaa näitä tilanteita harvoin, mutta tuntematon ilmiö ei todellakaan ole. Kouluttaja on usein yrittänyt ratkoa ongelmaa jonkin aikaa. Hän on yrittänyt selvittää syyn käytökseen, keskustellut erikoistujaksi ilmoittautuneen kanssa ja esittänyt, miten ohjaus ja koulutus voitaisiin yhteisymmärryksessä toteuttaa niin kuin erikoistuja on erikoistumaan hakiessaan luvannut. Ja kuten koulutuspaikka ja kouluttaja ovat toteutuksesta kirjallisesti yliopiston kanssa sopineet.  

Osallistumattomuuden syy voi olla yllättävä, kuormittava elämäntilanne, tai erikoisala onkin osoittautunut vääräksi, työuupumus tai sairaus on iskenyt, työ vaan vie mennessään… nämä ovat erikoistumista lykkääviä tai korjattavia tekijöitä, joista on syytä puhua.

Ehkä tavallisin syy ongelmaan kuitenkin on erikoistujan halu tehdä itselleen mieluista yleislääkärin työtä aikuisten parissa ilman aikomustakaan erikoistua. Hän käyttää säädösten porsaanreikää edukseen – ja etiikasta viis, näinhän kaveritkin tekevät. Jos syy on tämä, onko henkilö kykenevä muidenkaan sopimusten, lupausten tai eettisten periaatteiden noudattamiseen? Ja kyllähän ”pelkkä työnteko” tarkoittaa osaamistason laskua ja oppimisen, kehittymisen ilon häviämistä varsin pian.

Erikoislääkärikoulutusoppaan yksiselitteinen vastaus palvelujen kertymiseen on, että hyväksyttävää palvelua ei kerry, jos erikoistua ei osallistu viikoittain 2-tuntisiin henkilökohtaiseen ohjaukseen ja toimipaikkakoulutukseen (kts. alla). Eli erikoislääkäriä hänestä ei tule. Silti henkilö voi esiintyä vuosiakin valheellisesti asiakkailleen ja omalle työyhteisölleen tulevana alan erikoislääkärinä.

Entä mitä tämä tarkoittaa näiden asiakkaiden tai kouluttajan ja koulutusyksikön kannalta? Potilasvastaanottoa toki syntyy, mutta yksilöasiakkaat eivät saa sitä palvelua, mitä odottavat ja mistä hekin osansa maksavat. Eikä asiakasyrityskään saa sitä hyötyä tai lisäarvoa, mitä se asiansa osaavalta työterveyshuollolta odottaa… Työterveyshuollossakin maine on yhtä hyvä kuin mitä maineen tekijöiden heikoin lenkki on. Yksikönkin kannalta tilanne on pulmallinen: palvelua olisi annettava, mutta ketään ei voi pakottaa eikä osaamispääoma kartu…

Jos kouluttaja (ja yksikön johto) ja erikoistuja eivät yhteisymmärrykseen pääse, kouluttaja voi ilmoittaa, ettei jatka erikoistujan vain nimellisenä kouluttajana ja purkaa ohjaussuhteen. Radikaaleimmat jopa miettivät, onko tällaisen ”erikoistujan” työsuhdettakaan syytä jatkaa. Ehkä uusi puolen vuoden koejakso erikoistumisen alussa antaa uuden mahdollisuuden erikoistumisen ja työsuhteen jatkon pohdintaan: onko erikoistuja oikeasti soveltuva alalle ja osoittaako käytännön tekoja alan oppimiseen? On myös ehdotettu, että tällaisen lääkärin nimikkeenä käytettäisiin yleislääkäri tai muu lääkäri, ei työterveyslääkäri tai edes erikoistuva lääkäri, jos ei erikoistuakaan aio – tämä olisi asiakkaaseen nähden reilua, vaikka palvelutuotannon kannalta hieman problemaattista.

Kuten jo edellä olevasta lyhyestä pohdinnasta ilmenee, kysymys on varsin problemaattinen. Onneksi useitakin reagointitapoja on, vaikkakaan ei yhtään helppoa. Selvintä olisi, että erikoistuja hoitaisi erikoistumisensa kuten on opinto-oikeutta hakiessaan luvannut. Ryhdikkyyttä ja asennetta vaaditaan myös kouluttajilta, koulutuspaikoilta ja yliopistoilta, erikseen ja yhdessä toimien. Hyvin kouluttautunut lääkäri voi toimia hyvällä omatunnolla ja ansaitsee sekä palkkansa että asiakkaiden ja työkavereidensa arvostuksen!   

Erikoislääkärikoulutusopas
https://www.uef.fi/documents/376176/1009503/ERLOPAS2017-19/fc544a0e-cd7e-4abb-be73-76fa2de55fe5      
Sen yleisissä koulutusvaatimuksissa mainitaan mm:

Erikoislääkärikoulutusta koskevat koulutusvaatimukset ovat tiedekuntaneuvoston hyväksymät määräykset koulutuksen suorittamisesta, ja ne koskevat kaikkia erikoisaloja ja kaikkia erikoistuvia. Koulutusvaatimusten lisäksi erikoistuva suorittaa koulutuksensa oman erikoisalansa vaatimusten mukaisesti. Koulutusvaatimukset ja erikoisalakohtaiset vaatimukset ovat sitovat, ja niitä noudattavat kaikki erikoistumiskoulutuksen parissa toimivat henkilöt (niin erikoistuvat, opetushenkilökunta, vastuuhenkilöt kuin hallintohenkilökunta).

Erikoistuvan lääkärin edellytetään tutustuvan opinto-oppaassa selvitettyihin oman erikoisalansa vaatimuksiin (opetussuunnitelmaan) sekä osallistuvan henkilökohtaisen koulutussuunnitelman laatimiseen sekä lokikirjan pitämiseen saamastaan koulutuksesta. Lisäksi hänen tulee osallistua oman oppimisensa arviointiin ja koulutuksen kehittämiseen.

Työterveyshuollon opetussuunnitelmassa todetaan puolestaan:

Työterveyshuoltojakson ajan kouluttaja antaa erikoistujalle henkilökohtaista ohjausta vähintään kaksi tuntia viikossa. Edellä kuvatun henkilökohtaisen ohjauksen lisäksi koulutuspaikka järjestää erikoistuvalle lääkärille toimipaikka-koulutusta vähintään 160 tuntia kahden vuoden eriytyvän jakson aikana, mikä vastaa noin kahta tuntia viikossa.